Masennuslääkkeet – nuo turhakkeet?

Uhkaavasti näyttää siltä, että tämä blogi keskittyy yhä enemmän mediakritiikkiin ja etenkin terveysaiheisen uutisoinnin ruotimiseen. Niin nytkin. Sori.

Viime aikoina on näyttänyt olevan mediaseksikästä kritisoida masennuslääkkeitä. Asiassa on kuultu ennen muuta Mehiläisen entistä psykologia Aku Koppakkalaa, joka irtisanottiin työstään miehen esiinnyttyä Ylen MOT-ohjelmassa.

Viimeisin Kopakkalan puheenvuoro julkaistiin Iltalehdessä.

Juttu ja siinä haastateltu Kopakkala haluavat ilmeisesti sanoa, että masennuslääkkeet ovat tehottomia ja että niitä määrätään heppoisin perustein. Voi toki, että vielä jonain päivänä asian osoitetaan olevan juuri näin. En siis halua puolustaa turhaa lääkkeiden käyttöä enkä oikeastaan mitään muutakaan. Paitsi ehkä relevanttia ja harkittua (terveys)journalismia.

Jutun ja Kopakkalan argumentit ovat kyseenalaisia. Hämmentävä on jo jutun aloitus, jonka mukaan masennuslääkkeiden käyttö alkaa tyypillisesti niin, että työterveyshuoltoon mennään maanantaina itkemään sitä, kun poikaystävä teki viikonloppuna bänät tekstarilla.

Tuota noin… JOS todella on niin, että työterveyshuollossa määrätään masennuslääkkeitä erosuruun, se on vakava ongelma ja siihen tulee puuttua pikimmiten. Suru kun kuuluu ihmiselämään ja se on aivan eri asia kuin masennuksen sairastaminen. Jokainen ammattilainen tietää surun ja masennuksen eron ja myös sen, mihin määrätään hoitoa ja mihin ei. Kriteerit on tarkkaan määritelty muun muassa ICD10 -tautiluokituksessa, ja heti ensimmäinen kriteeri on, että masennusjakson on täytynyt kestää vähintään kahden viikon ajan, ennen kuin voidaan puhua masennuksesta. Lisäksi on täytyttävä muutama muu kriteeri.

JOS siis Suomessa lääkitään erosurua päivä eron jälkeen, se on merkki joko ammattitaidottomuudesta tai vakavasta piittaamattomuudesta ja siihen täytyy puuttua.

Jutussa lääkkeiden määrääminen ”bänäsuruun” on kuitenkin jätetty heitoksi ilmaan. Ja sellaisena se hämmentää. Määrätäänkö Suomessa siis masennuslääkkeitä näin härskisti vai haluaako juttu vain kärjistää? Ja jos halutaan kärjistää, niin miksi sitten vesitetään koko masennuksen käsite sotkemalla se normaaleiden tunteiden kokemiseen? Etenkin jos nimenomaan halutaan sanoa, että masennuslääkkeet eivät tehoa masennukseen, mikä on jutun seuraava väite.

Kopakkala viittaa ”1970-luvun oppikirjoihin”, joissa ”sanotaan, että masennus on harvinainen sairaus, joka paranee spontaanisti 6–8 kuukaudessa hoitamattomana. Ei uusiudu, ei kannata hoitaa lääkkeillä tai psykoterapialla, koska spontaani paraneminen on niin yleistä.”

Siis anteeksi kuinka? Eikös se 1970-luku ollut noin 40 vuotta sitten ja eikös sen jälkeen masennuksesta ole opittu vielä aika paljon? En ole asiantuntija, enkä ole kattavasti perehtynyt alan tutkimuskirjallisuuteen, mutta jo alustavien psykologianopintojen perusteella tiedän, että nykytiedon mukaan 1) masennus on kaikista sairauksista yleisin toimintakyvyttömyyden syy, 2) masennus todellakin uusii herkästi ja 3) kaikista itsemurhista 2/3 liittyy masennukseen.

Tässä valossa ajatus, ettei masennusta kannata hoitaa, on vähintäänkin erikoinen. Moiseen näkökulmaan ei ole kuitenkaan jutussa pysähdytty, vaan haastateltavan sanat otetaan annettuina.

Totta toki on, että myös spontaania masennuksesta parantumista tapahtuu, ja sitä ei käsittääkseni yritetä mitenkään peitellä. Kaikki eivät kuitenkaan parane spontaanisti, ja silloin tarvitaan muita keinoja. Terapia lienee tehokkain ja vähiten haitallinen hoitomuoto, mutta sen piiriin eivät kaikki valitettavasti pääse. Se on ilman muuta epäkohta, muttei käsittääkseni liity niinkään lääkäreiden haluun määrätä lääkkeitä terapian sijaan, vaan siihen, että terapia on kallista, siihen on hankala päästä ja Kela ei sitä kovin helpolla korvaa. Tämä taas on osa laajempaa terveyteen ja terveydenhuoltoon liittyvää eriarvoistumista, joka on ihan oma jutun aiheensa.

Seuraavaksi haastateltava kyseenalaista masennuslääkkeiden tehon toteamalla, että ” luulisi, että jos lääkkeet olisivat tehokkaita, ihmiset paranisivat niillä”.

No näin sitä tietysti arkijärjellä äkkiseltään luulisi. Toisaalta, eipä hiv-lääkkeilläkään kukaan ”parane”, mutta jostain syystä se ei ole ongelma. Sen sijaan niiden kohdalla riittää, että ihmiset pystyvät lääkkeiden avulla jokseenkin normaaliin elämään. Miksei tämä riitä masennuslääkkeiden kohdalla?

Sitäpaitsi kyllä lääkkeillä on myös – ihan riippumattomien tieteellisten tutkimusten mukaan – saatu hyviäkin tuloksia. Etenkin yhdistettynä psykoterapiaan. Tosin nuorten kohdalla masennuslääkkeistä saatava hyöty on tutkimusten mukaan vähäisempää kuin aikuisten masennustilojen hoidossa.

Lopuksi jutussa tietenkin viitataan lääketeollisuuteen ja vihjataan muun muassa, että Käypä hoito -suosituksia olisi kirjoitettu lääketehtaiden tuotemarkkinoinnin intressien mukaan. Ja että suositukset ja siten myös hoito eivät perustuisikaan riippumattomiin tutkimuksiin vaan ainoastaan lääketehtaiden omiin tutkimustuloksiin.

Jälleen kerran, jos on aihetta epäillä suositusten korruptoituneisuutta, asiaa pitää tutkia. Journalistin tehtävä on mennä tiedon alkulähteille ja selvittää, pitääkö kritiikki paikkansa. Mihin tutkimuksiin suositukset perustuvat? Missä ne on julkaistu? Ketkä tutkimusta ovat rahoittaneet? Ja mitkä ovat tarkat tulokset? Nämä tiedot pitäisi olla ihan saatavilla.

Näitä vastauksia odotellessa on pakko huomauttaa, että sen vähäisen kokemuksen perusteella, joka itselläni on psykologian opinnoista, tutkimuksen teon riippumattomuutta ja tutkimustulosten luotettavuutta painotetaan todella vahvasti jo heti ensimmäisiltä kursseilta lähtien. Puhutaan näyttöön perustuvasta tiedosta ja näyttöön perustuvasta hoidosta. Korostetaan, että muu kuin riittävään tieteelliseen näyttöön perustuva tieto ei kelpaa.

Sillä perusteella on vähän vaikea nähdä, että nämä koulutetut ammattilaiset valmistuttuaan viittaisivat kintaalla kaikelle oppimalleen ja ryhtyisivät kirjoittelemaan reseptejä ihan vain omaksi ja lääketehtaiden iloksi.

Toisaalta, voihan siinä niinkin käydä. Kyllä meillä journalismin opinnoissakin jankutettiin lähdekritiikistä ja objektiivisen tiedon tavoittelusta ja haastateltavien motiivien selvittämisistä, mutta eipä sekään oppi aina siirry käytäntöön.

Korostan vielä, että jos todella on aihetta epäillä väärinkäytöksiä ja masennuslääkkeiden turhaa määräämistä, asiat pitää selvittää, paljastaa ja korjata. Kunnolla. Sen sijaan yhden ihmisen suusta kuullut, epämääräiset ”se-ja-se saa palkkaa sieltä joten se-ja-se varmasti pelaa lääkeyhtiöiden pussiin” -tyyppiset spekulaatiot eivät vie asiaa teenpäin. On nimittäin aika tavallista, että esimerkiksi juuri lääketehtaat ostavat asiantuntijapalveluita omien alojensa erikoislääkäreiltä ja spesialisteilta. Miksi eivät ostaisi? Minua ainakin pelottaisi vielä enemmän skenaario, jossa lääketehtaiden kemistit touhuaisivat ihan omiaan tietämättä yhtään, mikä on terveyden ammattilaisten ja näiden potilaiden käsitys siitä, millaisia lääkkeitä ja hoitomuotoja sairauksien hoitoon todella tarvitaan.

Lopuksi vielä korostettakoon, etten ole tässä sen enempää lääketeollisuuden kuin psykologien tai hoitosuositustenkaan asialla. Korostan myös, että Iltalehti tekee monia asioita hyvin ja nostaa tärkeitä puheenaiheita pinnalle, eikä yllä kuvaamani kirjoittelu ole vain sen ongelma. Kyseinen artikkeli vain sattui tällä kertaa katkaisemaan kamelin selän. Toivon totisesti, ettei kukaan masennuksesta oikeasti kärsivä tämän jutun perusteella torju lääkkeiden potentiaalista apua. Seuraukset kun voivat olla vakavat.

Site Footer