Placebo parantaa?

Tampereella järjestettiin viime viikonloppuna toimittajaseminaari, jonka aiheena oli terveys- ja hyvinvointiuutisointi. Pääpaino oli sen pohtimisella, miten meidän toimittajien pitäisi suhtautua niin kutsuttuihin luontais- tai vaihtoehtohoitoihin – tai uskomushoitoihin, kuten näitä hoitoja myös toisinaan tavataan nimittää.

Aiheesta alustivat professori ja psykiatrian ylilääkäri Hannu Lauerma, Luonnonlääketieteen Keskusliiton (LKL) puheenjohtaja Anna Sofia Nevanlinna, toimittaja Milka Sauvala sekä tutkija Anna-Maria Mäki-Kuutti.

En nyt analysoi kaikkea päivän antia (palaan siihen varmasti vielä myöhemmin), vaan keskityn yhteen pointtiin, joka mielestäni nousi päivän ehkä tärkeimmäksi. Tämä pointti on placebo-vaikutus.

Placebolla tarkoitetaan lume- tai suggestiovaikutusta. Se syntyy esimerkiksi silloin, kun ihminen uskoo saavansa hoitoa tai lääkettä tiettyyn sairauteensa, vaikka tosiasiassa hän saa jotain ihan muuta.

Vaikka placebo-vaikutus periaatteessa tunnetaan hyvin, sen merkitys sairauksien hoidossa on ainakin Hannu Lauerman mukaan aliarvioitu. Lauerman mukaan kun placebolla voi todella olla terveyttä kohentava vaikutus.

Se syntyy esimerkiksi näin:

Kun ihminen ongelmineen kokee tulleensa kuulluksi ja saa oireilleen (minkä tahansa järkeenkäyvän) selityksen, saa lohtua tai toivoa paremmasta tai kun ihminen uskoo tulleensa hoidetuksi, hänen vointinsa toden totta kohenee. Ihminen tuntee itsensä vahvemmaksi, parempivointiseksi ja terveemmäksi. Ja kun ihminen tuntee itsensä parempivointiseksi, voi olla että myös hänen varsinainen terveydentilansa joissain tapauksissa hiukan kohenee.

Juuri tähän Lauerman – ja monen muun – mukaan perustuu esimerkiksi sellaisten vaihtoehtohoitojen kuten homeopatian teho. Jopa LKL:n Nevanlinna totesi, että placebon vaikutus on noin kolmasosa luontaishoitojen tehosta. Ihminen siis yksinkertaisesti uskoo tuleensa hoidetuksi ja voi siksi paremmin.

Luulen, että itse kukin meistä tunnistaa tämän. Monelle lienee tuttu tilanne, jossa olo on ollut hiukan epämääräinen, mutta oireet eivät ole viitanneet mihinkään varsinaiseen tautiin. Kun sitten asiaa on aikansa pyöritellyt ja vatvonut mielessään, on luultavasti tullut siihen tulokseen, että olon taustalla on pakko olla jokin vakava sairaus. Mieleen on hiipinyt ajatus syövästä ja jos sitten oireita on vielä hiukan googletellut, on todennäköisesti saanut kasaan jo monta käypää ja kammottavaa diagnoosia. Näiden pelkojen kanssa sitä sitten on mennyt lääkäriin ja itkua tuhertaen kakistellut lekurille kaikki oireensa. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä selitys on varmasti ollut simppeli ja helposti hoidettava. Jos tämä selitys löytyy huolellisen tutkimisen ja perusteellisen keskustelun kautta, todennäköistä on, että jo vastaanotolta lähtiessä oireet ovat kadonneet. Mieli on keventynyt ja huoli on kaikonnut.

Jos taas samaan – sinällään yhtä oikeaan – lopputulokseen on päästy nopealla vilkaisulla ja muutaman lauseen näpyttelyllä tietokoneelle, olo on kotiin lähtiessä kaikkea muuta kuin kevyt. Sitä miettii, että tuliko itse sanoneeksi kaiken tarpeellisen. Tutkittiinko asia varmasti kunnolla? Ymmärsikö lääkäri, mitä hänelle yritti sanoa? Oireiden kuulostelu jatkuu, ja niitä luultavasti myös löytyy. Huoli ei haihdu vaan alkaa taas kasvaa.

Ihmettelenkin, että jos tämä kaikki kerran tiedetään, miksi placeboa ei hyödynnetä myös virallisessa terveydenhuollossa. Pitäisikö lääkäreiden yksikertaisesti lakata ruikuttamasta luontaishoitojen vaaroista ja ryhtyä itse ottamaan potilaansa toisella tavalla huomioon positiivisen placebo-vaikutuksen aikaansaamiseksi varsinaisen hoidon yhteydessä?

Lauerman mukaan esteenä moisen tiellä on, että lääketieteessä ajatellaan, että placebon tietoinen käyttö on potilaan huijausta. Näin varmasti onkin, jos puhutaan placebo-lääkkeiden syöttämisestä oikeiden sijaan saati keksityn diagnoosin tekemisestä silloin, kun oikeaa diagnoosia ei voida tehdä tai sellaista ei ole.

Sen sijaan on vähän vaikeaa kuvitella, mitä haittaa voisi olla siitä, että lääkäri ottaisi asiakseen poistaa potilaansa huolen ja murheen kuuntelemalla, tutkimalla ja lupaamalla vaikka seurata tilannetta. Silloinkin kun siihen ei hänen mielestään oikeasti olisi tarvetta.

Jos ihmiset siten saadaan voimaan paremmin, jaksamaan työssään ja keskittymään elämästään nauttimiseen – vieläpä ilman minkään sortin lisäkuluja kummallekaan osapuolelle – eikö silloin ole onnistuttu parhaalla mahdollisella tavalla?

Site Footer