Olet todellakin sitä, mitä syöt

Viime aikojen ruokakeskusteluja seuratessa on väistämättä tullut pantua merkille, että kaikenlainen neutraalius ja maltillisuus on keskustelussa totaalisen out. Ruoka herättää suurempia intohimoja kuin koskaan, ja omaa ruokavaliota ja sen erinomaisuutta puolustetaan suu vaahdossa ja nyrkit tanassa. Kaikenlainen kyseenalaistaminen koetaan hyökkäyksenä – ei vain minun ruokavaliotani – vaan minua itseäni vastaan.

Miksi?

Ehkäpä siksi, että ruoka ei ole enää vain ruokaa. Siitä on tullut merkittävä minuuden ja identiteetin rakentamisen väline. Se, mitä syömme, kertoo keitä olemme, mitä edustamme ja ajattelemme ja mihin heimoon kuulumme. Samalla se kertoo, mistä haluamme ehdottomasti erottautua.

Syömällä luomua viestimme olevamme tiedostavia ja terveyttä vaalivia ihmisiä. Lähiruuan suosiminen kertoo yhtä lailla ympäristöajattelusta kuin trendien tuntemisesta. Ruokakuvien ottaminen ja postaaminen Facebookiin ja Instagramiin vihjaa, että kuulumme kulinaristien alalajiin.  Juntin taas tunnistaa tehotuotetun lihajalosteen järsimisestä – ilman kuvapäivitystä.

Kun joku sitten tulee ja kyseenalaistaa valintamme ja ruokavaliomme, se koetaan iskuna minuuttamme vastaan. Siinä kyseenalaistetaan, jos nyt ei koko identiteettiämme, niin ainakin osa siitä. Ja koska haluamme säilyttää identiteettimme mieluiten ehyenä, moinen kyseenalaistaminen saa meidät puolustusasemiin.

Muutos on ollut valtava ja se on tapahtunut nopeasti. Olen itse ollut kasvissyöjä nyt 20 vuotta ja siksi seurannut kehitystä aitiopaikalta. Vielä 10 vuotta sitten sain jatkuvasti vastailla kysymyksiin siitä, miksi en syö lihaa tai kanaa ja kun en kerran syö näitä, niin miksi sitten syön kalaa ja kun kerran syön kalaa, niin miksen syö riistaa ja entäs sitten kanamunat, maito ja juusto, miten suhtaudun niihin ja miksi.

Muistan, miten jokainen kysymys tuntui henkilökohtaiselta arvostelulta. Tuntui typeärältä vastailla kysymyksiin, joihin ei aina edes ollut kunnolla mietittyä vastausta. Olin nimittäin tehnyt valintani joskus 14-vuotiaana lähinnä fiilispohjalta ja sen mukaan, mikä tuntui itsestäni oikealta ja eettiseltä ja minkä mukaan pystyisin elämään tekemättä liian suuria uhrauksia. Kun joku sitten tuli ja ryhtyi kyseenalaistamaan valintojani, tunsin itseni ja valintani suorastaan uhatuiksi.

Siksi osa minusta riemuitsee tämänhetkisestä kehityksestä. Kasvissyönnistä on tullut jo sen verran valtavirtaa ja epäkiinnostavaa, että kukaan ei enää erityisemmin kysele siitä. Saan syödä tofuni verrattain rauhassa. Samaan aikaan lähes jokainen ruuankuluttaja joutuu jo jollain tavalla perustelemaan ruokavalintojaan, oli kyse sitten erikoisruokavalion noudattamisesta tai sen noudattamatta jättämisestä.

Taustastani johtuen kannatan vahvasti jokaisen oikeutta valita ruokavalionsa ja -identiteettinsä. Samalla kuitenkin mielelläni kyseenalaistan näitä valintoja.

Kyse ei ole kostonhalusta – ainakaan kokonaan – vaan siitä, että en pidä erilaisten ruokafanaatikkojen tavasta julistaa omaa ruokavaliotaan ainoaksi oikeaksi ja kaikkia muita vääriksi ja typeriksi. Jos jokin ruokavalio tuntuu jostakusta hyvältä ja itselle sopivalta, niin hyvä, mutta ei sitä tarvitse kaikille väenvängällä kaupata. Erityisen vastenmieliseksi tämä kauppaaminen muuttuu silloin, kun sitä tehdään vetoamalla johonkin mukatieteelliseen todistusaineistoon, joka muka osoittaa, että vallitsevat käsitykset ovat vääriä tai valheellisia . Mille tahansa väitteelle kun löytyy sitä tukeva yksittäinen tutkimustulos, jos oikein penkoo.

Toki vallitsevia käsityksiä ja nykytietämystä saa ja pitää kyseenalaistaa, mutta se tulisi pystyä tekemään kiihkottomasti. Viittaukset valheisiin, salaliittoihin ja muihin epäilyttäviin konsensuspiireihin eivät ole omiaan lisäämään argumenttien uskottavuutta. Paitsi tietenkin samanmielisten keskuudessa. Niiden, jotka tuntevat identifioituvansa tähän tai tuohon ruokaideologiaan.

Ja tässä tullaan ehkä ongelman ytimeen. Yritämme enemmän tai vähemmän tieteellisin argumentein väitellä aiheesta, joka on lopulta ennen muuta ideologinen. Hengissä ja mitenkuten terveenä pysymiseen ei nimittäin tarvita paljoa, ja kaikki tämän välttämättömän jälkeen tuleva on sitten enemmän ideologiaa, kulttuuria ja identiteettiä kuin ruuan kuluttamista hengenpitimiksi.

En tiedä, onko tästä ristiriidasta mahdollista irrottautua. Enkä edes tiedä, onko täsmälleen asia näin.

Toivoisin kuitenkin, että tämäkin aspekti ja mahdollisuus otettaisiin keskustelussa huomioon.  Ehkä siten keskusteluun saataisiin hiukan malttia, suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta. Tai ainakin osattaisiin vetää henkeä ja pohtia hetki sitä, onko minun nyt välttämätöntä saarnata näistä omista valinnoistani muille. Onko minulla oikeasti perusteluja väitteilleni vai onko minulle vain tärkeää saada tuoda esiin omat näkemykseni ja vahvistaa niitä muiden avulla?

Samalla voitaisin ehkä muistaa, että itujen, lähiruuan tai luomulihan syöminen ei tee kenestäkään toista parempaa, fiksumpaa tai välttämättä edes terveempää. On toki hienoa, jos haluaa tukea lähialueen tuottajia tai torjunta-aineetonta viljelyä, mutta ei ole syntiä myöskään silloin tällöin turvautua einesvalmistajan pinaattilettuihin tai toisen valmistajan lenkkimakkaraan. Se ei tee kenestäkään vähemmän ihmistä.

Jokainen meistä tekee valintansa omista lähtökohdistaan ja omien taloudellisten, poliittisten, eettisten ja terveydellisten reunaehtojensa mukaan. Lopullista totuutta tai edes konsensusta siitä, mikä on kenellekin hyväksi, tuskin saadaan vielä vähään aikaan, jos koskaan. Siksi sitä odotellessa olisi mahtavaa, jos keskustelussa seuraavaksi päästäisiin omien poteroiden puolustamisesta erilaisten valintojen aitoon kuulemiseen, suvaitsemiseen ja sietämiseen. Samalla soisi muistettavan, että edelleen on myös heitä, joille ruoka on vain ja ainoastaan keino pysytellä hengissä.

Site Footer