Lisäaineet – hyviksiä vai pahiksia?

Hesarin Tiede-sivuilla oli lauantaina (9.11.2013) mainio juttu ruuan lisä- ja säilöntäaineista. Sen innoittamana päätin koota tähän joitakin huomioita, joita itse olen vallitsevasta lisäainekeskustelusta tehnyt.

Hesarin jutussahan tuotiin epäseksikkäästi esiin muun muassa se tosiasia, että E-koodien taakse ei suinkaan aina kätkeydy epäilyttäviä kemiallisia yhdisteitä vaan usein kyse on ihan luontoperäisistä aineista, joita esiintyy luonnostaan esimerkiksi marjoissa. Tämä on näkökulma, jota ei tämänhetkisessä ruokakeskustelussa juuri tuoda esiin. Sen sijaan julkista puhetta hallitsee ajatus, että lisäaineet ovat aina pahasta. Niitä sisältävät ruuat ovat ”epäpuhtaita” ja niihin sisältyy jopa terveydellisiä riskejä.

Tässä puheessa on toki totta toinen puoli. Osa lisäaineista voi tosiaan aiheuttaa allergioita ja yliherkkyysreaktioita. Esimerkiksi makkaroissa käytettävä nitriitti ja punaisten mehujen sisältämä bentsoehappo voivat olla haitallisia pienille lapsille, koska heidän kohdallaan suositellut enimmäismäärät ylittyvät helposti. Lisäksi joitain lisäaineita voi olla syytä välttää joidenkin sairauksien yhteydessä. Tällainen vältettävä aine on muun muassa makeutusaineena käytettävä aspartaami, joka sisältää fenyylialaniinia, eikä siksi sovi synnynnäistä fenylketonuriaa (PKU) sairastaville. Aspartaamia sisältävät elintarvikkeet onkin merkittävä tiedolla ”Sisältää fenyylialaniinin lähteen”.

Sen sijaan ajatus, että kaikkien E-koodien taakse kätkeytyisi vain myrkkyjä, on monella tavalla erikoinen.

Ensinnäkin on niin, että aineen E-koodilla ei suinkaan yritetä piilottaa aineen todellista luontoa, vaan aineelle annettu E-koodi tarkoittaa, että kyseisen aineen turvallisuutta on tutkittu ja aine on hyväksytty käytettäväksi elintarvikkeissa. Siitä, kuinka luotettavia nämä turvallisuustutkimukset ovat, saa tietysti olla montaa mieltä. Mutta itse E-koodiin ei liity mitään hämärää. Päinvastoin. Siitä kuluttaja ainakin oitis tietää, että kyseessä on nimenomaan lisäaine.

Toinen ongelma on, että lisäaineiden kammottavuutta korostettaessa unohdetaan usein se pieni sivuseikka, että pilaantuneen ruuan syöminen on keskimäärin vaarallisempaa kuin lisäaineiden nauttiminen. Ja jos lisäaineita ei käytettäisi, ruoka säilyisi nykyistä huonommin ja altistaisi meitä nykyistä useammin ruokamyrkytyksille. Lisäaineita siis tarvitaan niin kauan kuin valtaosa meistä poimii ruokansa metsien ja järvien sijaan supermarketeista.

Kolmas ongelma on se, että E-koodien paheksunta on pikkuhiljaa johtamassa siihen, että elintarvikevalmistajat ovat alkaneet vältellä koodien käyttöä pakkausmerkinnöissä, koska kuluttajat eivät niistä tykkää. Tämä ei suinkaan tarkoita, etteikö ruuassa olisi lisäaineita. Ne vain ilmoitetaan toisin. Käytäntö johtaa siihen, että kuluttajan täytyy olla aika valistunut tietääkseen, mikä on lisäaine ja mikä ei. Saa olla erimieltä, mutta eikö tämä, jos mikä, ole kuluttajien hämäämistä? Tällöinhän lisäaineiden välttäminen – jos sitä syytä tai toisesta haluaa tehdä – käy entistä hankalammaksi.

Sitten on vielä tämä jatkuvasti yleistyvä käytäntö markkinoida tuotteita niiden lisäaineettomuudella. Leikkelepakkauksen kanteen kissankokoisilla kirjaimilla painettu ”Ei natriumglutamaattia” ei kuitenkaan tarkoita, että kyseinen lihajaloste olisi jotenkin muita parempi tai turvallisempi. Sen sijaan siinä on todennäköisesti käytetty muita tuotteita enemmän suolaa, jotta maku ja säilyvyys saataisiin kohdilleen.

Site Footer