Kuka kuuntelisi potilasta?

Muutaman päivän takainen uutinen kertoi, että kanadalainen äiti oli saanut syytteen 7-vuotiaan poikansa heitteillejätöstä. Äiti ei ollut vienyt poikaansa lääkäriin, vaikka tämä oli ollut sairas. Lääkärin sijaan äiti oli luottanut enemmän homeopatiaan ja yrttivalmisteisiin.

Lopulta poika oli kuollut A-streptokokki-infektioon. Tautiin, joka olisi ollut parannettavissa yksinkertaisella antibioottikuurilla.

Viranomaisten pelkona on nyt, että vastaavia tapauksia saattaa tulla lisää. Heidän mukaansa vaihtoehtoisen lääkinnän trendi kasvaa samaan tahtiin kuin epäluulot valtavirran lääketiedettä kohtaan lisääntyvät.

Tämä sai jälleen kerran miettimään, miksi näin on. Mikä vaihtoehtoisessa lääkinnässä vetää? Mikä saa ihmiset tieten tahtoen jättämään lääkärikäynnin väliin ja suunnistamaan sen sijaan homeopaatille tai ties mille luontaisterapeutille?

Onko syynä se, että viime aikoina on yhä enemmän uutisoitu lääketieteen epäonnistumisista, kuten narkolepsiaa aiheuttavista sikainfluenssarokotteista? Nämä uutiset varmasti ruokkivat epäluuloja, mutta eivät ehkä selitä ilmiön koko laajuutta. Fiksut ihmiset kun varmasti ymmärtävät, ettei mikään tieto ole täysin aukotonta ja erilaisista vaihtoehdoista on yleensä valittava täydellisen sijaan se paras – tai ainakin vähiten huono.

Toinen usein tarjottu selitys on uudenlainen auktoriteettiajattelu. Ihmiset ottavat yhä aktiivisemmin itse selviää erilaisista asioista ja vaihtoehdoista sen sijaan, että luottaisivat vanhojen auktoriteettien, kuten lääkärien sanaan. Yhä useampi meistä menee ensin Googleen ja vasta sitten vastaanotolle. Ja kukapa ei olisi ollut mukana kahvipöytäkeskustelussa, jossa on ruodittu sitä, miten ”taas piti itse kertoa sille lääkärille, mitä sairastaa ja se vain kirjoitti sitten reseptin”.

Tämäkään selitys ei kuitenkaan täysin tyydytä. Ei näet tarvitse olla auktoriteettiuskoinen, että uskoo tutkittuun ja koeteltuun tietoon. Sitä paitsi useimmilla muilla elämänaloilla edelleen luotetaan vahvasti ammattilaisiin. Miksi ei siis terveyden saralla?

Väitän, että kyse ei olekaan tiedosta vaan tunteesta. Siis ennen muuta siitä, miten tulee kohdatuksi, kun hakee apua sairauteensa tai vaivaansa. Katsotaanpa.

Tavallinen lääkärikäynti etenee yleensä niin, että ensin soitetaan julkisen perusterveydenhuollon ajanvaraukseen, jonne ei alkuun päästä läpi. Ja kun sitten päästään, langan toisessa päässä on joku, joka kuulustelee vaivojen vakavuutta ja toteaa sitten, että moisen pikkuongelman takia ei aikoja heru. Tämän jälkeen jäädään joko vaivojen ja pelkojen kanssa yksin tai pyritään yksityiselle vastaanotolle. Tai sitten ollaan sinnikkäitä ja jatketaan pyrkimistä terveyskeskukseen.

Kun vastaanotolle lopulta päästään, vastassa on lääkäri, jolla on 7-15 minuuttia aikaa ennen seuraava potilasta. ”Mikäs sulla on hätänä” -tyyppiseen kysymykseen vastataan luettelemalla oireet, jotka lääkäri naputtaa tietokoneelle (mikäli kone ei jostain syystä ole vielä kaatunut).  Tämän jälkeen lääkäri ehkä tutkii hiukan ja kirjoittaa sitten joko reseptin tai lähetteen jonnekin. Sen tulostumista odotellaan hiljaisuudessa (ellei sitten kone taas kaadu ja lääkäri loihe kiroilemaan tietotekniikan toimimattomuutta). Sitten vain ovesta ulos, kiitos ja hei. Voi olla, että koko aikana lääkäri ei edes kosketa vastaanotolle tulijaa, sillä monilla vastaanotoilla jopa kättelystä on luovuttu tartuntojen ehkäisemiseksi.

Näin. Kaiken tämän jälkeen tauti saattaa hyvinkin olla hallinnassa, mutta huoli, pelko ja mieltä askarruttaneet kysymykset eivät ole kadonneet minnekään. Takaraivossa korventaa myös epäilys siitä, tulikohan kaikki tarpeellinen nyt sanottua, saati kuultua. Mahdollisesti olo on myös hiukan hölmö, ”kun nyt tämmöisen takia kiireistä lääkäriä suotta vaivasin”. Tai surullinen, sillä ”oikeasti minulla kyllä olisi ollut vähän muitakin huolia, mutta en kerta kaikkiaan saanut suutani auki kaikessa siinä hötäkässä, kun tuntui siltä, ettei lääkärillä ole aikaa eikä se ehkä oikein halunnut edes olla kontaktissa minuun”.

Näiden mietteiden kanssa potilaamme sitten joko jatkaa elämäänsä tai päätyy etsimään vaihtoehtoja. Lienee tarpeetonta edes kertoa, että mikäli hän vaihtoehtoihin päätyy, niissä vastaanotto on koko lailla erilainen kuin lääkärikäynnillä. Kiireisen tohtorin sijaan vastassa on empaattisesti hymyilevä, pehmeällä äänellä puhuva ”terapeutti”, joka koskettaa, juttelee, kyselee ja kuuntelee. Hän ei hätkähdä kyyneliä eikä hurjimpia pelkoja. Hän ei puuhaa tietokoneella, vaan katsoo silmiin. Kohtaa.

Voi olla, että kaiken tämän jälkeen tauti ei ole hallinnassa, mutta mieli on rauhoittunut. On tunne siitä, että on tullut nähdyksi ja kuulluksi ja ymmärretyksi. Ja vieläpä ihmisenä, ei potilaana.

Olisikohan mitenkään mahdollista, että tästä otettaisiin oppia myös lääkärien ammattikunnan keskuudessa? Hymy, kättely ja ripaus empatiaa kun eivät ole mistään pois.

Site Footer